Syyt, seuraukset ja yksilötason tekijät kriminologisessa tutkimuksessa

Kriminologeja kiinnostaa usein jonkin oletetun syytekijän vaikutus rikollisuuteen. Satunnaistettu koe on vahvin menetelmä syy-seuraussuhteiden selvittämiseksi, mutta sitä ei useinkaan pystytä käyttämään rikollisuuden tutkimuksessa. Tällöin joudutaan nojautumaan ei-kokeellisiin korrelationaalisiin tutkimuksiin, joissa tutkija havainnoi ennustavan muuttujan tilastollista yhteyttä vastemuuttujaan siten kuin ilmiöt tutkijasta riippumatta tapahtuvat.

Ei-kokeellisten tutkimusten suuri puute on, että havaittu tilastollinen yhteys mahdollisen syytekijän ja seurauksen välillä saattaa heijastella nk. sekoittavien tekijöiden vaikutusta. Korrelaatiosta ei voi päätellä syy-yhteyttä, sillä korrelaatio voi johtua monista eri mekanismeista. Osuva kriminologinen esimerkki on matalan koulutustason ja rikollisuuden yhteys. On mahdollista, että kouluttautuminen vähentää rikollisuuden riskiä (ja tästä on näyttöäkin), mutta ei-kokeellisissa tutkimuksissa havaittava yhteys saattaa myös heijastella esimerkiksi yksilön perhetaustan tai psykologisten piirteiden vaikutusta sekä kouluttautumiseen että antisosiaaliseen käyttäytymiseen.

Vaikka satunnaistettu koeasetelma ei olisikaan mahdollinen, voidaan toisinaan hyödyntää nk. luonnollisia kokeita eli kvasikokeellisia asetelmia, joilla päästään lähemmäs kausaalipäätelmiä kuin korrelationaalisilla tutkimuksilla. Tutkija ei tällöin kontrolloi altistemuuttujaa, mutta sen vaihtelu on ainakin osittain riippumatonta tutkittavista yksilöistä. Kriminologiassa käytettyjä kvasikokeellisia asetelmia ovat esimerkiksi yksilönsisäiset toistomittausanalyysit ja regressioepäjatkuvuusasetelma.

Kriminologisissa tutkimuksissa sekoittavien tekijöiden vaikutus kuvastaa usein yksilöiden valikoitumista: ihmiset eivät päädy erilaisiin ympäristöihin tai elämäntilanteisiin sattumalta, vaan yksilön valinnoilla ja ominaisuuksilla on tärkeä rooli. Kriminologisesti relevantteja yksilötason tekijöitä ovat esimerkiksi psykologiset piirteet kuten älykkyys, jonka tiedetään myös suomalaisten ja ruotsalaisten rekisteritutkimusten perusteella olevan vahvasti yhteydessä rikollisuuteen.

Toisaalta sekoittavan vaikutuksen voi luoda yksilön perhetausta, joka kattaa sekä geneettiset tekijät että kasvuympäristön vaikutukset. Käyttäytymisgenetiikan tutkimukset ovat osoittaneet, että monissa kriminologisesti tärkeissä ilmiöissä perimä selittää vähintään puolet yksilöiden välisistä eroista. Näitä ilmiöitä ovat esimerkiksi aggressiivisuus, antisosiaalinen käyttäytyminen, itsekontrolli ja älykkyys. Rikollisuuden riskiä nostavat myös esimerkiksi päihdeongelmat sekä aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD), joiden molempien taustalla on merkittävä geneettinen komponentti.

Ilmiöiden välisten syy-yhteyksien selvittäminen on tieteen keskeisiä tehtäviä. Tämä koskee luonnollisesti myös rikollisuutta. Rikollisuuden syiden ja seurausten – tai esimerkiksi kriminaalipolitiikan vaikutusten – selvittäminen vaatii kuitenkin tutkimusmenetelmiä, joissa yksilöiden valikoitumisen vaikutukset voidaan huomioida. Tällaisen tutkimuksen avulla voidaan toivottavasti myös vähentää rikollisuuden haittoja kaikille osapuolille.

Antti Latvala

Kirjoittaja on akatemiatutkija ja kriminologian apulaisprofessori Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa. Teksti perustuu 9.12.2019 pidettyyn Suomen kriminologisen yhdistyksen Veli Verkko –luentoon. Laajempi versio on julkaistu Haaste-lehdessä.