Suomen Kriminologinen Yhdistys ry

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on järkyttänyt länsimaailmaa tavalla, jota ei ole koettu vuosikymmeniin. Vaikka maailmassa on sodittu, eivät nuo sodat ole vaikuttaneet suomalaisten mieliin yhtä vahvasti kuin nyt. Sodan syttyminen Euroopassa herättää kysymyksen, tuleeko sodalla olemaan samanlaisia rikollisuusvaikutuksia kuin aiemmilla suursodilla.

Sotakriminologiassa on pääsääntöisesti esitetty kahdenlaisia selityksiä sodan rikollisuusvaikutuksille. Yhtäältä on esitetty, että sota rappeuttaa yhteiskunnan moraalia ja toisaalta, että se kohottaa sitä. Pohjoismaissa toteutettiin 1980-luvulla laaja, toiseen maailmansotaan keskittynyt tutkimushanke, jonka lopputuloksena todettiin, että moraalia kohentava vaikutus on vain propagandamyytti: Toinen maailmansota lisäsi kaikkea rikollisuutta, erityisesti omaisuus- ja väkivaltarikollisuutta kaikissa Pohjoismaissa.

Suomessa rikollisuuden määrä oli 1930-luvun rauhallisten vuosien aikana merkittävästi vähentynyt ja tasaantunut. Sodan aikana väkivaltaa ei juurikaan esiintynyt nuorten miesten ollessa rintamalla, mutta heti sodan jälkeen alkoi voimakas rikosaalto. Omaisuusrikokset puolestaan lisääntyivät sodan aktiivivaiheessa, mutta niiden määrä palasi entiselle tasolleen sodan jälkeen. Rintamasodan aikana lisääntyi erityisesti naisten rikollisuus, mutta sodan jälkeen nuoret miehet dominoivat rikostilastoja. Samankaltainen kehitys koettiin muissakin Pohjoismaissa.

Kansainvälisissä tutkimuksissa on toistuvasti todettu, että toinen maailmansota lisäsi väkivaltarikollisuutta kaikissa siihen osallistuneissa valtioissa riippumatta sodan lopputuloksesta tai taloudellisista vaikutuksista. Esimerkiksi Simha Landaun ja Danny Pfeffermannin israelilaisessa tutkimuksessa havaittiin, että maan henkirikostaso oli suoraan verrannollinen sotilaallisissa yhteenotoissa kuolleiden ihmisten määrään.

Dane Archer ja Rosemary Gartner selittävät sodan väkivaltaa lisäävää vaikutusta yhteiskunnallisen arvomaailman muutoksella. Sota konkretisoi ja oikeuttaa väkivallan hyväksyttävänä ja tehokkaana konfliktinratkaisumenetelmänä. Kun valtiot ratkaisevat erimielisyytensä aseellisesti, väkivallasta tulee myös yksilöiden välisissä ristiriidoissa hyväksyttävää. Yhteiskunnallinen myönteisyys väkivaltaa kohtaan toisin sanoen vaikutti yksilöiden arvomaailmaan ja vähensi väkivaltaa kohtaan tunnettua vastenmielisyyttä.

Suomessa hiljattain edesmennyt henkirikostutkija Martti Lehti on soveltanut Archerin ja Gartnerin teoriaa Suomen sisällissotaan ja Viron vapaussotaan saaden yhtäpitäviä tuloksia. Lehti havaitsi, että sisällissodan ja vapaussodan seurauksena syntyneen väkivallan hyökyaallon tekijöinä olivat nuoret miehet, jotka eivät olleet osallistuneet taisteluihin. Sota oli radikalisoinut sotaan lähteneiden miesten pojat ja nuoremmat veljet. Väkivallan ihannointi ja näyttämisen halu purkautuivat poikkeuksellisen väkivaltaisena ajanjaksona Suomessa ja Virossa.

Historiallisten sotien yksiselitteinen opetus on, että väkivaltainen kriisi lisää väkivaltarikollisuutta. Ukrainan sota ja sen mahdolliset seurausvaikutukset tulevat nyt näyttämään, miten väkivaltainen kriisi Euroopassa vaikuttaa 2020-luvulla elävien ihmisten käyttäytymiseen. Ennakkoon ajatellen on todennäköistä, että henkirikollisuus ja vakava väkivalta tulevat lisääntymään Venäjällä, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä eli sotaan osallistuvissa valtioissa. Yhtä lailla mielenkiintoista on kuitenkin seurata, miten henkirikollisuudelle käy Suomessa ja muissa Euroopan valtioissa, jotka eivät, ainakaan vielä, ole taisteluiden osapuolia.

Ukrainan sodassa saattaa tosin olla yksi taustatekijä, joka voi suojata kaikkia osapuolia väkivalta-aallolta: Sodan hyökkäävän osapuolen kansalaiset eivät välttämättä tue sotatoimia, jolloin sota ei kenties kykene legitimoimaan väkivaltaa konfliktinratkaisukeinona.

Kirjallisuutta
Dane Archer – Rosemary Gartner: Violence and Crime in Cross-National Perspective. Yale
University Press 1984.
Dane Archer – Rosemary Gartner: Violent Acts and Violent Times: A Comparative Approach to Postwar Homicide Rates. American Sociological Review 1976, s. 937–963.
Osmo Kontula: Poikkeusolojen rikollisuus. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 1996.
Simha Landau – Danny Pfeffermann: A Time Series Analysis of Violent Crime and its Relation to Prolonged States of Warfare. Criminology 1988 s. 489–504.
Martti Lehti: Väkivallan hyökyaalto: 1900-luvun alkuvuosikymmenten henkirikollisuus Suomessa ja Luoteis-Virossa. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2001.
Hannu Takala – Henrik Tham (red.): Krig og moral. Universitetsforlaget 1987.

Miikka Vuorela

Kirjoittaja on kriminologian ja yleisen oikeustieteen yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Helsingin Sanomien tuoreen selvityksen mukaan perussuomalaisten aluevaaliehdokkaat ovat erityisen rikollista porukkaa. Pitääkö tämä paikkansa?

En epäile artikkelissa raportoitua tulosta, jonka mukaan rikossyytteet ovat noin kaksi kertaa yleisempiä tässä ryhmässä. On niin ikään uskottavaa, että kyseisen puoleen ehdokkaat syyllistyvät pahoinpitelyihin useammin kuin esimerkikisi vihreiden tai ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaat.

Selitys tähän on yksinkertainen: sukupuoli ja koulutus. Hyväosaiset naiset tekevät vähemmän rikoksia kuin huono-osaiset miehet.  

Vuoden 2021 kuntavaalitilastojen mukaan lähes 80 % perussuomalaisten ehdokkaista oli miehiä, mikä on noin 20 prosenttiyksikköä keskimääräistä enemmän. Esimerkiksi vihreiden kuntavaaliehdokkaista vain 40 % oli miehiä. Miehillä on viisinkertainen riski syyllistyä rikoksiin ja miesten osuus pahoinpitelyrikoksista on yli 80 %.

Myös koulutustaso on vahvasti yhteydessä rikollisuuteen, erityisesti miehillä. Pelkän peruskoulun käyneistä pojista joka viides ajautuu rikolliselle tielle. Vuoden 2021 tilastojen mukaan perussuomalaisten riveissä oli selvästi eniten pelkän peruskoulun suorittaneita ehdokkaita ja selvästi vähiten korkeakoulusta valmistuneita. Vasemmistoliitto on toiseksi ”rikollisin” puolue HS:n tulosten valossa. Ei liene sattumaa, että heidän ehdokkaidensa koulutustaso on myös toiseksi matalin. Korkeasti koulutetut naiset ovat puolestaan vihreiden ehdokkaiden erityispiirre. Tämä väestöryhmä syyllistyy rikoksiin aniharvoin.    

Kun siis otetaan huomioon, että perussuomalaisten ehdokkaiden joukossa on erityisen paljon miehiä vailla korkeakoulututkintoa, ei ole lainkaan yllättävää, että heidän rikosaktiivisuutensa on keskimääräistä korkeampi. On kuitenkin kyseenalaista raportoida, että perussuomalaisten ehdokkaiden joukossa syytteen saaneiden osuus (6 %) olisi korkeampi kuin kansalla keskimäärin (5 %). Tämä vertailu on harhaanjohtava, koska tuo koko kansaa koskeva tilasto heijastaa sukupuolirakenteen ja koulutustason kannalta vähemmän rikosaltista väestöä. Oletan, että että perussuomalaisten ehdokkaat eivät ole yhtään sen rikollisempia kuin muidenkaan puolueiden – suhteessa vertailukelpoiseen väestӧӧn.

Suomessa ollaan syystäkin ylpeitä siitä, että kansanedustajat edustavat koko kansaa paitsi poliittisesti ja alueellisesti, myös sukupuolen ja sosioekonomisen taustan osalta. Eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa ei tietenkään istu köyhiä ja kipeitä ihan samassa määrin kuin heitä esiintyy koko väestössä, mutta verrattuna esimerkiksi kotimaahani USA:han, Suomen poliitikot vastaavat aika hyvin koko kansan koostumusta monessa suhteessa: Niin hyvässä kuin pahassakin!    

Jukka Savolainen

Kirjoittaja on kriminologian ja sosiologian professori Wayne State Universityssä, Yhdysvalloissa.

(The language of this event is English. For Program in English, see below.)

Suomen Kriminologinen Yhdistys järjestää 7.12. seminaarin teemalla “Relationships Between Mental Healthcare and Criminal Justice in Finland”. Tilaisuudessa pitävät esityksen prof. Fred Markowitz (Northern Illinois University) sekä tutkijatohtori Miisa Törölä (Itä-Suomen yliopisto). Diskussanttina osastonylilääkäri Mika Rautanen (Psykiatrinen vankisairaala). Puheenjohtajana toimii VTM Karoliina Suonpää (Helsingin yliopisto). Tilaisuus on englanninkielinen.

Relationships Between Mental Healthcare and Criminal Justice in Finland-seminaarin ohjelma:
17.00-17.10 Tilaisuuden avaus, Karoliina Suonpää, Helsingin yliopisto
17.10-17.35 Prof. Fred Markowitz, Northern Illinois University
17.35-18.00 Tutkijatohtori Miisa Törölä, Itä-Suomen yliopisto
18.00-18.30 Kommenttipuheenvuoro, Mika Rautanen, Psykiatrinen vankisairaala ja keskustelua

Paikka: HUOM! Huonontuneen koronavirustilanteen vuoksi tilaisuus on siirretty kokonaan etäyhteyksin järjestettäväksi. Tilaisuus pidetään Zoom-webinaarina. Linkki toimitetaan sähköpostitse tilaisuuteen ilmoittautuneille viimeistään perjantaina 3.12.2021.

Seminaari on kaikille avoin, mutta edellyttää ennakkoilmoittautumista. Ilmoittautua voi tästä linkistä: https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/114460/lomake.html

Tervetuloa mukaan seminaariin ja yhdistyksen toimintaan!

******

The Finnish Society of Criminology organizes on 7th of December a seminar on “Relationships Between Mental Healthcare and Criminal Justice in Finland”. The presentation will be given by prof. Fred Markowitz (Northern Illinois University) and postdoctoral researcher Miisa Törölä (University of Eastern Finland). Mika Rautanen, Department head (Psychiatric Hospital for Prisoners), will be the discussant. The chairperson of the event is Karoliina Suonpää, M.Soc.Sc. (University of Helsinki). The event is in English.

Relationships Between Mental Healthcare and Criminal Justice in Finland- seminar program:
17.00-17.10 Opening of the event, Karoliina Suonpää, University of Helsinki
17.10-17.35 Prof. Fred Markowitz, Northern Illinois University
17.35-18.00 Post-doctoral researcher Miisa Törölä, University of Eastern Finland
18.00-18.30 Discussant Mika Rautanen, Psychiatric Hospital for Prisoners, followed by general discussion

Venue: NOTE! Due to the deteriorating coronavirus situation, the event will be completely remotely organized. The link will be emailed to those who have registered by December 3rd.

The seminar is open to everyone, but requires pre-registration. You can register via this link: https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/114460/lomake.html

Welcome to the seminar – consider also joining the Finnish Society of Criminology!

Eli miksi Töölön skidit matkustavat pummilla enemmän kuin Hertsikan?

Helsingin seudun liikenteen (HSL) ehdotus korottaa tarkastusmaksua 80 eurosta sataan euroon on herättänyt keskustelua. Kansanedustaja Veronika Honkasalo vastusti korotusta koska se “iskee kovaa haavoittuvassa asemassa oleviin ja mm. nuoriin.” Helsingin Sanomat yhtyi tähän näkemykseen pääkirjoituksessaan viitaten professori Heikki Hiilamon huomatukseen, jonka mukaan nuoret saattavat hankkia maksuhäiriömerkinnän, mikäli heidän vanhemmat eivät kykene maksamaan tarkastusmaksua.

Nämä näkökohdat perustuvat oletukseen, että rikollisuus liittyy huono-osaisuuteen. Pitääkin paikkansa, että monet vakavat rikokset – kuten henkirikollisuus – ovat yleisempiä syrjäytyneiden miesten keskuudessa. Mutta rikollisuus on heterogeeninen ilmiö, jonka esiintyminen riippuu keskeisesti tilaisuusrakenteesta, eli siitä kuinka helppoa tai houkuttelevaa on tehdä tietty rikos ilman merkittävää huolta kiinnijäämisen riskistä. “Tilaisuus tekee varkaan” pätee myös maksutta matkustamiseen.

Kun tarkastellaan pummilla matkustamisen ekologiaa Helsingin seudun julkisessa liikenteessä, on selvää, että tilaisuusrakenne on houkuttelevin raitiovaunuilla matkustettaessa. ”Dösään” ei voi hypätä ilman lippua. Metroon ja paikallisjunaan voi, mutta tätä ennen pitää tehdä harkittu päätös kävellä asemalle asti.  

Jos hiippailet Kurvin kulmilla ja näet ratikan numero 8 saapuvan läheiselle pysäkille, sinun on helppo hypätä kyytiin ilman lippua. Tällaiset impulsiiviset päätökset ovat arkisen rikoskäyttäytymisen keskeinen piirre, etenkin nuorilla. Sen sijaan Sörnäisten metroasemalle hakeutuminen on hankalampaa, koska ensin pitää patikoida pitkät pätkät liukuportaille, jotka laskeutuvat hitaasti maan syöveriin. Sitä paitsi jos harkitset metroasemalle menemistä, et voi olla varma odottaako laiturilla lipuntarkastaja. On lisäksi mahdollista, että metrojuna menee nokan edestä kun vihdoin saavut paikalle. Näiden kiemuroiden takia metrolla matkustaminen vaatii enemmän harkintaa kuin viereen liukuvaan ratikkaan astuminen. Ratikasta on myös helpompi livahtaa ulos, jos näet tarkastajien vaanivan seuraavalla pysäkillä.     

Suurimmalla osalla Helsingin seudun joukkoliikenteen käyttäjistä on matkakortti, joka oikeuttaa rajattomaan ajeluun maksetulla vyöhykkeellä. Kokemukseni mukaan matkakortit ovat vähemmän suosittuja keskustan välittömässä läheisyydessä asuvilla. Tämä on ymmärrettävää. Jos asut Kruununhaassa, Punavuoressa, tai Etu-Töölössä, miltei kaikki palvelut, ml. elokuvateatterit ja kaikenlaiset hengausmestat – ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Sikäli kun keskustan tuntumassa asuvat nuoret käyttävät julkisia, kyseessä on etupäässä parin pysäkin matkat tilanteissa, joissa ratikka saapuu sopivasti paikalle. Juuri tällaiset asetelmat houkuttelevat pummilla matkustamiseen.

Minulla sattuu olemaan hallussa kyselyaineisto, jonka avulla voidaan tarkastella pummilla matkustamisen ekologiaa helsinkiläisten nuorten parissa. Kysely kerättiin 2002 kansainvalisen Mare Balticum -tutkimusprojektin yhteydessä, mutta toistaiseksi aineistosta ei ole julkaistu mitään tähän nimenomaiseen aiheeseen liittyvää. Keskityn tässä raportimaan tuloksia nuorista, jotka ilmoittivat matkustaneensa pummilla vähintään 10 kertaa viimeisen 12 kuukauden aikana. Katson, että tällaisilla nuorilla on suurin riski jäädä kiinni ja saada sakko. (Tulokset ovat samansuuntaisia riippumatta siitä miten pummilla matkustaminen operationalisoidaan.)

Kyselyyn vastasi yli tuhat 9. luokan oppilasta Helsingin peruskouluista. Oheinen kuvio raportoi pummilla usein matkustavien nuorten jakuman kymmenessä kaupunginosassa. Helsinkia tuntemattomille kerrottakoon, että lähinnä keskustaa olevat kaupunginosat (maamerkit suluissa) ovat: Taka-Töölö (Olympiastadion), Alppiharju (Linnanmäki) ja Ullanlinna (Kaivopuisto). Munkkiniemi ja Lauttasaari ovat etäämpänä, mutta verrattain lähellä kantakaupunkia. Vuosaari, Herttoniemi ja Laajasalo ovat itäisiä kaupunginosia metroradan varrella. Malmi ja Puistola kuuluvat Pohjois-Helsinkiin, josta matkustetaan joko bussilla tai paikallisjunalla.

Kuviosta nähdään, että pummilla matkustaminen on yleisintä Taka-Töölön nuorilla, joista peräti 60% ilmoitti syyllistyvänsä tähän rikokseen vähintään 10 kertaa vuoden aikana. Yli puolet Alppiharjun (Kallion alue) ja Ullanlinnan (Eiran alue) nuorista matkustavat pummilla usein. Ei liene sattumaa, että nämä kolme kaupunginosaa sijaitsevat ydinkeskustan läheisyydessä, usean raitiolinjan kattavuusalueella.

On kiinnostavaa, että pummilla matkustaminen on selvästi yleisempää Munkkiniemessä kuin Lauttasaaressa asuvilla nuorilla. Maantietellisesti Munkka ja Laru ovat hyvin samanlaisia: Molemmat sijaitsevat  kantakaupungin ulkopuolisessa saarekkeessa, josta kulkee vain yksi suora reitti kohti keskustaa. Mutta ainostaan Munkkiniemi on raitiovaunuliikenteen piirissä; ratikka numero 4 on suosituin tapa matkustaa keskustaan Munkasta. Vuonna 2002, jolloin tämä aineisto siis kerättiin, bussi oli ainoa tapa matkustaa Larusta keskustaan julkisilla. Tämä voi selittää miksi pummilla matkustaminen oli huomattavasti yleisempää munkkalaisilla nuorilla.      

Helsingin huono-osaisimmat asuinalueet sijaitsevat Itä- ja Pohjois-Helsingissä. Tässä mielessä voi tuntua yllättävältä, että usein pummilla matkustavien osuus näiden alueiden nuorilla on verrattain matala. Vain alle 10% Laajasalon nuorista kuuluu tähän ryhmään. Ovatko Laajasalon teinit erityisen lainkuuliaisia? Tuskin.

Pummilla matkustamisen kannalta Laajasalo on erityisen hankala. Kun sieltä matkustetaan keskustaan, ensin pitää hypätä bussiin, jossa pitää näyttää matkalippu kuljettajalle. Bussista siirrytään Herttoniemen metroasemalle, josta pääsee kätevästi keskustaan metrolla. Tällainen rutiini ei tarjoa hyviä tilaisuuksia matkustaa pummilla. Metrossa se olisi mahdollista, mutta metroon pääseminen edellyttää bussimatkaa, mikä puolestaan edellyttää lippua. Tämä saattaa selittää miksi pummilla matkustaminen on kaksi kertaa yleisempää Herttoniemessä asuvilla nuorilla Laajasalon nuoriin verrattuna.

Kansanedustaja Honkasalo, joka on myös Helsingin kaupunginvaltuutettu, ehdotti, että 15-17 –vuotiailta nuorilta ei perittäisi tarkastusmaksua ollenkaan. Tätä ehdotusta voidaan arvioida monesta näkökulmasta. On luultavaa, että pummilla matkustaminen yleistyy, mikäli nuorille ei aiheudu siitä mitään kustannuksia. Tämä tietysti vähentäisi HSL:n tuloja, mikä lisäisi paineita korottaa matkalippujen hintoja. Tässä raportoitujen tulosten valossa voidaan lisäksi esittää, että tarkastusmaksun poistaminen tai alentaminen hyödyttäisi etenkin hyvätuloisia perheitä, joilla on varaa asua Museokadulla, Mariankadulla, tai Korkeavuorenkadulla.    Niin tai näin, pummilla matkustamisen ekologia on hyvä esimerkki kriminologisesta perustotuudesta, jonka mukaan arkipäiväisten toimintojen myötä syntyvät tilaisuusrakenteet – esteet ja houkutukset – ruokkivat rikollista käyttäytymistä.  Jos pummilla matkustamista halutaan vähentää, paras tapa on lisätä tarkastustiheyttä raitiovaunissa. Kiiinnijäämisen todennäköisyydellä on tutkitusti suurempi pelotevaikutus kuin sanktion ankaruudella. Toisaalta tarkastajien lisääminen ei ole sekään ilmaista.

Jukka Savolainen

Kirjoittaja on kriminologian ja sosiologian professori Wayne State Universityssä, Yhdysvalloissa ja 55-vuotias ikinuori Taka-Töölön kasvatti, jonka lapsuudenkoti sijaitsee mannerheimintiellä, neljän raitiovaunulinjan varrella.

MB-tutkimus oli kansainvälinen hanke, jonka Suomen-datasta julkaistiin erillinen raportti (Kivivuori, J. & Savolainen, J. (2003) Helsingin nuoret rikosten uhreina ja tekijöinä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 204, Helsinki.)

Suomen Kriminologinen Yhdistys (SKY) perusti kesällä 2019 Kriminologia-nimisen tieteenalajulkaisun, jonka toiminta käynnistyy 2021. Nyt käynnistetään Kriminologia-lehden graafista ilmettä koskeva ideakilpailu .

Kilpailu on kaikille avoin. Kilpailun voittanutta työtä käytetään perustettavan verkkolehden kantena sekä hyödynnetään muuten lehden viestinnässä. Lisää tietoa vertaisarvioidusta Kriminologia-lehdestä löydät täältä.

Kilpailuun osallistujia pyydetään lähettämään työnsä SKY:n sähköpostiosoitteeseen (yhdistys@kriminologia.fi) 16.11.2020 mennessä. Kansiehdotuksessa tulee olla lehden nimi ’Kriminologia’ ja siinä voi olla sen lisäksi numeron tunniste (esim. 2021:2) sekä teksti ’Suomen Kriminologinen Yhdistys ry’. Yhdistyksen nimi voidaan lisätä kanteen, mikäli kilpailuehdotus ei sitä sisällä.

Kilpailuun osallistuvat työt pyydetään lähettämään png- tai jpg-muodossa ja niiden tulee olla A4-kokoisia tai suurempia. Mikäli kansiehdotus hyödyntää itse tekemääsi fonttia, pyydämme toimittamaan kattavat fontin käyttämiseen vaadittavat komponentit. Yhdistys pyytää myöhemmin kilpailun voittaneesta työstä muut tarvittavat tekniset tiedot.

Kriminologia-lehden toimitus valitsee kilpailun voittajan ja voittanut työ julkistetaan SKY:n vuosikokouksessa joulukuussa 2020. Kilpailuun osallistumalla suostut voittaessasi luovuttamaan SKY:lle täydet tekijänoikeudet työhön. Kilpailussa pidätetään oikeus olla valitsematta yhtäkään työtä lehden käyttöön.

Lisätietoa ideakilpailusta: päätoimittaja Markus Kaakinen (markus.kaakinen@helsinki.fi) ja toimitussihteeri Anna Raeste (anna.raeste@helsinki.fi).

Yksityisellä turvallisuusalalla on pitkä historia. Olen yhdessä turvallisuusmuseon kanssa tekemässä toimialan kotimaisen historiikin, jossa haastatellaan yksityisen turvallisuusalan pioneereja, jotka ovat olleet kehittämässä toimialaa Suomessa ja maailmalla. Osana historiikkia olen tutkinut toimialan kehitystä eri valtioissa aina 1800-luvulta asti. Yksityisen turvallisuusalan toiminta on osa kriminologian toista päätutkimusaluetta, kontrollin tutkimusta. Tässä kaksiosaisessa blogisarjassa käsitellään toimialan kehitystä Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Keski-Euroopassa.

Allan Pinkerton perustaa Yhdysvaltojen ensimmäisen etsivätoimiston

Yhdysvalloissa etsivätoiminta sai yksityisellä sektorilla alkunsa tarpeesta, jota julkinen poliisi ei pystynyt täyttämään. Julkinen valvonta oli 1800-luvulla kehittymätöntä ja hajanaista sekä keskittynyt rikollisuuden torjunnan sijaan partioiden näkyvillä oloon. Näin ollen yksityisetsivistä tuli olennainen osa valvontaa, ja myöhemmin he jopa muokkasivat poliisin tutkintametodeja.

Yhdysvaltojen ensimmäiset etsivätoiminta kehitettiin 1830-luvulla, ja ne laajenivat Allan Pinkertonin toimesta vuonna 1855 toimimaan suurten yritysten muun muassa huijauksiin ja kavalluksiin liittyvissä tutkimuksissa. Myös junarosvot saivat kokea yksityisetsivien taidot 1860- ja 1870-luvuilla, kun esimerkiksi rautatiet, kaivosyritykset ja vakuutusyhtiöt palkkasivat yksityisetsiviä jahtaamaan karkulaisia ja soluttautumaan lainsuojattomien jengeihin.

Yhdysvalloissa alkoi 1800-luvulla vakiintua osassa alueita laaja käsitys siitä, milloin tappaminen on itsepuolustusta. Tämä käsitys heijastelee vallankumouksellista ja raja-alueiden ideologiaa, amerikkalaista asekulttuuria sekä niihin liittyviä ihanteita kunniasta ja miehisyydestä, mikä tuo mukanaan fyysisen vastaamisen uhkiin tai loukkauksiin.

Alun perin itsepuolustuksen piti olla hyökkääjää pakenevan henkilön viimeinen keino, mutta 1800- ja 1900-luvuilla tuomioistuimet ja oikeustieteilijät hylkäsivät ”pakenemisvelvollisuuden” ja ”pidä oma puolesi” -näkemys sai kannatusta. Tätä muutosta edistivät revolverin ja toistuvan kiväärin keksinnöt 1800-luvulla, joiden myötä pakeneminen muuttui vaikeammaksi ja monet ihmiset katsoivat, että yksilön hengen sekä maineen suojaaminen vaati välitöntä reagointia pakenemisen sijaan.

Ranskassa valtio rajoitti yksityisen turvallisuusalan toimintaa

Ranskassa 1800-luvulla poliisi vakoili työntekijöitä ja oli enimmäkseen huolissaan työelämän riidoista, kuten työntekijäyhdistysten ja johdon riidoista. Poliisi pelkäsi, että nämä johtaisivat järjestäytyneeseen hallituksen vastaiseen rintamaan. Poliisin vakoojat palvelivatkin valtiota.

Ranskassa kansalliset ja kunnalliset viranomaiset kiistelivät siitä, pitäisikö yksityisiä toimijoita käyttää rikollisuuden torjuntaan tai poliisitoimintaan. Etsivätoiminta oli kuitenkin pääosin valtion hallinnassa, kansalliset viranomaiset halusivat käyttää salaisia agentteja poliittiseen valvontaan, kun taas paikalliset pormestarit halusivat palkata poliisivakoojia soluttautumaan ryöstäjien ja varkaiden jengeihin.

Näistä kahdesta valtion intressissä oli poliittinen valvonta, jossa salaisia taktiikoita päätettiin käyttää. Viranomaisilla oli myös kaikista kehittynein ja kattavin valvontaverkosto. Ranskan valtio rajoitti kuitenkin yksityisiltä toimijoilta toimivaltuuksia erityisesti rikosten tutkimisessa.

 Cornhillin koruliikkeen ryöstö herätti keskustelun Isossa-Britanniassa

Englannissa ja Walesissa rikosten syytteeseenpano oli 1800-luvun alussa pääosin uhrien, heidän perheidensä tai kavereidensa harteilla. Saatavilla olevien seurakunnan konstaapelien tai yövartijoiden tehtävänä oli lähinnä pidättää ja tuoda epäillyt henkilöt paikallisen henkikirjoittajan eteen, joka itse joko kuunteli tapauksen, siirsi sen korkeammalle viranomaiselle tai vakavimmissa rikkomuksissa oikeudenistuntoon, jota johti valtion nimittämä tuomari. Syytteeseenpanot olivat kuitenkin tuohon aikaan kalliita ja aikaa vieviä.

Vähemmän varakkaille ihmisille kansanomaiset ja epäviralliset oikeudenmukaisuuden muodot tarjosivatkin halvemman ja yleensä välittömän vaihtoehdon kalliille oikeusjärjestelmälle. Tämä piti sisällään yhteisön jäsenten ilmaiseman kollektiivisen paheksunnan havaittuun loukkaavaan käytökseen. Epäiltyjä rikoksentekijöitä nöyryytettiin monilla tavoin, kuten kuljettamalla ja esittelemällä näyttävästi kaupungin läpi. Tätä ”kansanoikeutta” kansa käytti vaihtoehtona valtioperustaiselle rikosoikeusjärjestelmälle.

Painettu anteeksipyyntö oli myös yksi 1800-luvulla käytössä olleista keinoista saada oikeutta. Siinä sanomalehdessä julkaistiin anteeksipyyntö, jossa oli muun muassa rikoksentekijän ja uhrien nimet, asuinpaikka, rikoksentekoaika ja kuvaus rikoksesta. Lisäksi siinä oli usein toteamus uhrin käynnistämästä menettelystä rikoksentekijää vastaan, mutta koska rikoksentekijä julkisesti tunnustaa syyllisyytensä ja maksaa kaikki tarpeelliset kulut, uhri ystävällisesti pysäyttää virallisen syytteeseenpanon. Anteeksipyyntö päättyi yleensä juhlalliseen lupaukseen olla koskaan toistamasta rikosta. Tällainen käytäntö tyydytti yleensä sekä uhria että rikoksentekijää.

Painetut anteeksipyynnöt olivat sekä yksityisen että julkisen turvallisuuden ja oikeuden muoto, joka tarjosi mielenrauhaa uhrille ja osoitti muille ihmisille, että he olivat viattomia ja että heitä kohtaan oli tehty väärin. Lisäksi rikoksentekijä säästyi mahdolliselta vankeusrangaistukselta ja pääsi jatkamaan elämäänsä yhteisönsä keskuudessa.

Isossa-Britanniassa keskusteltiin Lontoossa vuonna 1865 tapahtuneen Cornhillin koruliikkeen ryöstön jälkeen turvallisuudesta ja sen muutoksesta, että kenellä on vastuu rikosten torjunnasta. Tapaus ei ollut käännekohta turvallisuuden historiassa, vaan se toimi välietappina pidemmän ajan muutoksessa kaupallisista turvallisuuskäytänteistä, jotka perustuivat yksityisten omistajien suoraan, henkilökohtaiseen valvontaan, asiantuntijoiden tarjoamiin turvallisuusratkaisuihin sekä julkisella että yksityisellä puolella.

OTT Jyri Paasonen on yksityisen turvallisuusalan tutkija Vaasan yliopistosta.

Kysy keneltä tahansa suomalaiselta kriminologilta, kuka oli Suomen ensimmäinen kriminologi, ja saat poikkeuksetta vastaukseksi Veli Verkon. Kysy sen jälkeen, kuka laati Suomen ensimmäisen kriminologisen tutkimuksen ja huomaat, ettei vastauksen saaminen olekaan yhtä helppoa.

Todellinen valtioneuvos Stepan Baranovski (1817–1890) oli uuttera mies. Hän hoiti päätyönään Venäjän kielen ja kirjallisuuden professuuria Keisarillisessa Aleksanteri-Yliopistossa eli nykyisessä Helsingin yliopistossa vuosina 1843–1862. Sen ohella hän ehti vaikuttaa monella tavalla suomalaiseen yhteiskuntaelämään.

Osana virkaansa hän valvoi venäjän kielen opetusta suomalaisissa kouluissa ja tuossa tehtävässään hän vastusti vakaasti pakollista kielenopiskelua. Hänen suurena saavutuksenaan voidaan pitää venäjän kielen muuttamista vapaaehtoiseksi oppiaineeksi. Muutenkin hänet tunnettiin Suomen ystävänä ja hän puolusti usein julkisesti maatamme Venäjällä vallinneilta pahansuovilta käsityksiltä. Vieraillessaan vuonna 1879 Suomessa hän kirjoitti parhaillaan Suomesta kertovaa laajaa kuvitettua teosta julkaistavaksi Venäjällä.

Lisäksi Baranovski oli suomalaisen raittiustyön keskeinen varhainen vaikuttaja. Hän toimi vuoden 1853 Raittiuskirjallisuuskomitean sekä sitä seuranneen Raittiusseuran perustajajäsenenä yhdessä mm. J. V. Snellmanin kanssa. Monien töidensä sivussa hän harrasti mekaanisia keksintöjä ja kehitteli mm. sukellusveneen, lentoaluksen sekä paineilmalla toimivan junan, joka olikin käytössä Moskovan rautateillä. Miehen kirjallinen tuotanto oli huomattavan laaja-alainen ja hän julkaisi venäjäksi mm. kielitieteellisiä, maantieteellisiä, historiallisia sekä uskontotieteellisiä kirjoituksia.

Vuonna 1850 Baranovski julkaisi Finlands Allmänna Tidning -lehdessä moniosaisen kirjoituksen Bråttmåls-statistik i Finland. Kirjoitusta voidaan pitää Suomen ensimmäisenä kriminologisena tutkimuksena. Siinä Baranovski analysoi tilastollisesti rikollisuuden, rangaistuskäytännön sekä vankiluvun kehitystä vuosina 1842–1847. Aineistonaan hän käytti vuonna 1839 aloitettua prokuraattorin kertomussarjaa (Ks. Vuorela 2014). Mutta millainen tutkimus oli kyseessä ja kuinka hyvin professori onnistui erikoisessa tehtävässään?

Kirjoituksessa esitellään rikostuomioiden, tuomittujen rangaistusten sekä rangaistuslaitoksissa säilytettyjen henkilöiden luvun kehitystä tilastojen valossa. Rikollisuuden osalta käydään yksitellen läpi jokainen tilastoitu rikoslaji ja pohditaan syitä niiden havaitulle kehitykselle. Esimerkiksi lapsenmurhien osalta Baranovski analysoi tekojen yleisyyttä maaseudulla ja kaupungeissa, arvioi maaseudun asenneilmapiirin vaikutusta aviottoman lapsen synnyttävän naisen elämään ja miettii mahdollisuuksia vähentää lapsenmurhia pyrkimällä vaikuttamaan avioliiton ulkopuolella syntyvän lapsen aiheuttamaa häpeää.

Rangaistuskäytäntöanalyysista voidaan nostaa esille havainto, että Baranovskin mielestä Suomen vankiluku on hieman harhaanjohtava, koska niin monet vangit olivat irtolaisuudesta vangittuja eivätkä rikollisia. Hän kuitenkin toteaa, että useimmat irtolaisuudesta vangitut oli aikaisemmin tuomittu rikoksesta eivätkä olleet kyenneet hankkimaan ansiotyötä rangaistuksen kärsimisen jälkeen.

Yksittäisiä havaintoja mielenkiintoisempana voidaan kuitenkin pitää Baranovskin yleisempiä tulkintoja rikollisuuden piirteistä ja syistä. Nostan tässä esille kolme Baranovskin esittämää huomiota. Ensinnäkin miehet tekivät enemmän rikoksia kuin naiset ja joutuvat useammin rangaistuksen kohteeksi. Toiseksi alkoholi oli keskeinen taustavaikuttaja rikollisuuteen ajautumisessa. Lisäksi miehet nauttivat enemmän alkoholia kuin naiset, mikä osittain selittää heidän korkeaa rikollisuustasoaan naisiin verrattuna. Kolmanneksi rikollisuus aiheutti tekijälleen niin paljon henkistä kuormaa, että se vaikutti negatiivisesti rikollisen elämän pituuteen.

Rikollisuuden kehityksen osalta Baranovski toteaa, että rikollisuus on Suomessa tasaisesti vähenemässä. Selityksiä hän hakee jälleen ensisijaisesti tilastojen avulla. Hän esimerkiksi esittelee lainantakaustilastoa osoittaakseen kansan vaurastuneen. Baranovski tulkitsee lisääntyneen lainanottovalmiuden kertovan yhteiskunnassa teollistumisen myötä kasvavasta vauraudesta. Johtopäätöksinään hän toteaa rikollisuuden vähentyneen, koska kansan vauraus, koulutustaso, tietotaso sekä kulttuurinen sivistys ovat lisääntyneet.

Havainnot ovat aivan päteviä nykykriminologiankin mittapuulla. Miehet tekevät edelleen enemmän rikoksia kuin naiset, alkoholi on merkittävä rikollisuuden syy ja rikollisuus johtaa usein terveysongelmiin ja eliniänodotteen lyhenemiseen. Taloudellinen hyvinvointi ja koulutustaso ovat yksilöä rikosalttiudelta suojaavia tekijöitä. Norbert Eliasin sivilisaatioteoria on myöhemmin sinetöinyt sivistyksen väkivaltaa vähentävän vaikutuksen osaksi historiallisen kriminologian perusteita.

On syytä korostaa, että Baranovski kuitenkin päätyi näihin havaintoihin vuonna 1850 eli lähes kymmenen vuotta ennen kuin kriminologian isäksikin kutsuttu Cesare Lombroso julkaisi ensimmäisen italiankielisen kirjoituksensa.

Baranovski oli aikaansa edellä. Vaikka hänen tutkimuksensa ovat luonnollisesti 1800-luvun ajattelutapojen ja menetelmien rajoittama, se kestää nykypäiväistä tarkastelua huomattavasti paremmin kuin monet myöhemmät kriminologian varhaisista tuotoksista. Tilastollinen analyysi on korkeatasoista, kysymyksenasettelut relevantteja ja johtopäätökset sellaisia, joihin kriminologi voi yhä 170 vuotta myöhemminkin päätyä saman aineiston perusteella.

Harmillisesti kyseinen tutkimus jäi hänen ainoaksi kriminologiseksi kirjoituksekseen ja muutenkin hän julkaisi ruotsiksi vain yhden toisen tutkimuksen (Folkmängds-förhållanden i Finland, 1850). Muussa tapauksessa voisi hyvin olla, että Suomen ensimmäisenä kriminologina voitaisiin Verkon sijasta pitää venäläistä Stepan Baranovskia.

Miikka Vuorela

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.

Lähteet:

Baranovski, Stepan: Bråttmåls-statistik I Finland. J. Simelii arfvingar 1850.

Ermolin, E. A.: Барановский, Степан Иванович. Yarwiki. (https://yarwiki.ru/article/726/baranovskij-stepan-ivanovich)

Huhtamies, Mikko: Professorin metallilintu. Yliopisto-lehti 2016. (https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/professorin-metallilintu)

Vuorela, Miikka: Prokuraattorin kertomukset kriminologian lähteenä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 127. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos 2014. (https://helda.helsinki.fi/handle/10138/161218)

Tietosanakirja, osa 1: Baranovskij, Stepan. Tietosanakirja Osakeyhtiö 1909. (http://runeberg.org/tieto/1/0479.html)

Kriminologeja kiinnostaa usein jonkin oletetun syytekijän vaikutus rikollisuuteen. Satunnaistettu koe on vahvin menetelmä syy-seuraussuhteiden selvittämiseksi, mutta sitä ei useinkaan pystytä käyttämään rikollisuuden tutkimuksessa. Tällöin joudutaan nojautumaan ei-kokeellisiin korrelationaalisiin tutkimuksiin, joissa tutkija havainnoi ennustavan muuttujan tilastollista yhteyttä vastemuuttujaan siten kuin ilmiöt tutkijasta riippumatta tapahtuvat.

Jatka lukemista “Syyt, seuraukset ja yksilötason tekijät kriminologisessa tutkimuksessa”

Fox Newsin uutinen ”Euroopan hengenvaarallisimmista kaupungeista” sai helmikuun alussa runsaasti medianäkyvyyttä Suomessa, koska uutisessa Tampere mainittiin Euroopan kahdeksanneksi vaarallisimpana kaupunkina. Suomalaisissa tiedotusvälineissä asia noteerattiin ainakin Ylellä, Helsingin Sanomissa ja Aamulehdessä, ja lisäksi asiasta käytiin vilkasta keskustelua pikaviestipalvelu Twitterissä. Valtaosa reaktioista oli luonteeltaan ihmetteleviä. Ihmetyksen aiheena mainittiin sekä Foxin uutisessa esitetty rikostaso (2,2 henkirikosta 100 000 asukasta kohti) että Tampereen sijoitus kymmenen hengenvaarallisimman kaupungin listalla. Ylipäätään esitettiin vankka epäily Foxin esittämien tietojen todenperäisyydestä.

Jatka lukemista “Tampere ei ole Euroopan kahdeksanneksi hengenvaarallisin kaupunki”