Yksityisellä turvallisuusalalla on pitkä historia.
Olen yhdessä turvallisuusmuseon kanssa tekemässä toimialan kotimaisen historiikin, jossa
haastatellaan yksityisen turvallisuusalan pioneereja, jotka ovat olleet
kehittämässä toimialaa Suomessa ja maailmalla. Osana historiikkia olen tutkinut
toimialan kehitystä eri valtioissa aina 1800-luvulta asti. Yksityisen turvallisuusalan
toiminta on osa kriminologian toista päätutkimusaluetta, kontrollin
tutkimusta. Tässä kaksiosaisessa blogisarjassa käsitellään toimialan
kehitystä Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Keski-Euroopassa.
Allan Pinkerton perustaa Yhdysvaltojen ensimmäisen
etsivätoimiston
Yhdysvalloissa etsivätoiminta sai yksityisellä
sektorilla alkunsa tarpeesta, jota julkinen poliisi ei pystynyt täyttämään.
Julkinen valvonta oli 1800-luvulla kehittymätöntä ja hajanaista sekä
keskittynyt rikollisuuden torjunnan sijaan partioiden näkyvillä oloon. Näin
ollen yksityisetsivistä tuli olennainen osa valvontaa, ja myöhemmin he jopa
muokkasivat poliisin tutkintametodeja.
Yhdysvaltojen ensimmäiset etsivätoiminta
kehitettiin 1830-luvulla, ja ne laajenivat Allan Pinkertonin toimesta vuonna
1855 toimimaan suurten yritysten muun muassa huijauksiin ja kavalluksiin
liittyvissä tutkimuksissa. Myös junarosvot saivat kokea yksityisetsivien taidot
1860- ja 1870-luvuilla, kun esimerkiksi rautatiet, kaivosyritykset ja
vakuutusyhtiöt palkkasivat yksityisetsiviä jahtaamaan karkulaisia ja
soluttautumaan lainsuojattomien jengeihin.
Yhdysvalloissa alkoi 1800-luvulla vakiintua osassa
alueita laaja käsitys siitä, milloin tappaminen on itsepuolustusta. Tämä
käsitys heijastelee vallankumouksellista ja raja-alueiden ideologiaa,
amerikkalaista asekulttuuria sekä niihin liittyviä ihanteita kunniasta ja
miehisyydestä, mikä tuo mukanaan fyysisen vastaamisen uhkiin tai loukkauksiin.
Alun perin itsepuolustuksen piti olla hyökkääjää
pakenevan henkilön viimeinen keino, mutta 1800- ja 1900-luvuilla tuomioistuimet
ja oikeustieteilijät hylkäsivät ”pakenemisvelvollisuuden” ja ”pidä oma puolesi”
-näkemys sai kannatusta. Tätä muutosta edistivät revolverin ja toistuvan
kiväärin keksinnöt 1800-luvulla, joiden myötä pakeneminen muuttui vaikeammaksi
ja monet ihmiset katsoivat, että yksilön hengen sekä maineen suojaaminen vaati
välitöntä reagointia pakenemisen sijaan.
Ranskassa valtio rajoitti yksityisen
turvallisuusalan toimintaa
Ranskassa 1800-luvulla poliisi vakoili
työntekijöitä ja oli enimmäkseen huolissaan työelämän riidoista, kuten
työntekijäyhdistysten ja johdon riidoista. Poliisi pelkäsi, että nämä
johtaisivat järjestäytyneeseen hallituksen vastaiseen rintamaan. Poliisin
vakoojat palvelivatkin valtiota.
Ranskassa kansalliset ja kunnalliset viranomaiset
kiistelivät siitä, pitäisikö yksityisiä toimijoita käyttää rikollisuuden
torjuntaan tai poliisitoimintaan. Etsivätoiminta oli kuitenkin pääosin valtion
hallinnassa, kansalliset viranomaiset halusivat käyttää salaisia agentteja
poliittiseen valvontaan, kun taas paikalliset pormestarit halusivat palkata
poliisivakoojia soluttautumaan ryöstäjien ja varkaiden jengeihin.
Näistä kahdesta valtion intressissä oli
poliittinen valvonta, jossa salaisia taktiikoita päätettiin käyttää.
Viranomaisilla oli myös kaikista kehittynein ja kattavin valvontaverkosto.
Ranskan valtio rajoitti kuitenkin yksityisiltä toimijoilta toimivaltuuksia
erityisesti rikosten tutkimisessa.
Cornhillin koruliikkeen ryöstö
herätti keskustelun Isossa-Britanniassa
Englannissa ja Walesissa rikosten syytteeseenpano
oli 1800-luvun alussa pääosin uhrien, heidän perheidensä tai kavereidensa
harteilla. Saatavilla olevien seurakunnan konstaapelien tai yövartijoiden
tehtävänä oli lähinnä pidättää ja tuoda epäillyt henkilöt paikallisen
henkikirjoittajan eteen, joka itse joko kuunteli tapauksen, siirsi sen
korkeammalle viranomaiselle tai vakavimmissa rikkomuksissa oikeudenistuntoon,
jota johti valtion nimittämä tuomari. Syytteeseenpanot olivat kuitenkin tuohon
aikaan kalliita ja aikaa vieviä.
Vähemmän varakkaille ihmisille kansanomaiset ja
epäviralliset oikeudenmukaisuuden muodot tarjosivatkin halvemman ja yleensä
välittömän vaihtoehdon kalliille oikeusjärjestelmälle. Tämä piti sisällään
yhteisön jäsenten ilmaiseman kollektiivisen paheksunnan havaittuun loukkaavaan
käytökseen. Epäiltyjä rikoksentekijöitä nöyryytettiin monilla tavoin,
kuten kuljettamalla ja esittelemällä näyttävästi kaupungin läpi. Tätä
”kansanoikeutta” kansa käytti vaihtoehtona valtioperustaiselle rikosoikeusjärjestelmälle.
Painettu anteeksipyyntö oli myös yksi 1800-luvulla
käytössä olleista keinoista saada oikeutta. Siinä sanomalehdessä julkaistiin
anteeksipyyntö, jossa oli muun muassa rikoksentekijän ja uhrien nimet,
asuinpaikka, rikoksentekoaika ja kuvaus rikoksesta. Lisäksi siinä oli usein
toteamus uhrin käynnistämästä menettelystä rikoksentekijää vastaan, mutta koska
rikoksentekijä julkisesti tunnustaa syyllisyytensä ja maksaa kaikki
tarpeelliset kulut, uhri ystävällisesti pysäyttää virallisen syytteeseenpanon.
Anteeksipyyntö päättyi yleensä juhlalliseen lupaukseen olla koskaan toistamasta
rikosta. Tällainen käytäntö tyydytti yleensä sekä uhria että rikoksentekijää.
Painetut anteeksipyynnöt olivat sekä yksityisen
että julkisen turvallisuuden ja oikeuden muoto, joka tarjosi mielenrauhaa
uhrille ja osoitti muille ihmisille, että he olivat viattomia ja että heitä
kohtaan oli tehty väärin. Lisäksi rikoksentekijä säästyi mahdolliselta
vankeusrangaistukselta ja pääsi jatkamaan elämäänsä yhteisönsä keskuudessa.
Isossa-Britanniassa keskusteltiin Lontoossa vuonna 1865 tapahtuneen Cornhillin koruliikkeen ryöstön jälkeen turvallisuudesta ja sen muutoksesta, että kenellä on vastuu rikosten torjunnasta. Tapaus ei ollut käännekohta turvallisuuden historiassa, vaan se toimi välietappina pidemmän ajan muutoksessa kaupallisista turvallisuuskäytänteistä, jotka perustuivat yksityisten omistajien suoraan, henkilökohtaiseen valvontaan, asiantuntijoiden tarjoamiin turvallisuusratkaisuihin sekä julkisella että yksityisellä puolella.
OTT Jyri Paasonen on yksityisen turvallisuusalan tutkija Vaasan yliopistosta.
