Raitiovaunujen houkutusta on vaikea vastustaa

Eli miksi Töölön skidit matkustavat pummilla enemmän kuin Hertsikan?

Helsingin seudun liikenteen (HSL) ehdotus korottaa tarkastusmaksua 80 eurosta sataan euroon on herättänyt keskustelua. Kansanedustaja Veronika Honkasalo vastusti korotusta koska se “iskee kovaa haavoittuvassa asemassa oleviin ja mm. nuoriin.” Helsingin Sanomat yhtyi tähän näkemykseen pääkirjoituksessaan viitaten professori Heikki Hiilamon huomatukseen, jonka mukaan nuoret saattavat hankkia maksuhäiriömerkinnän, mikäli heidän vanhemmat eivät kykene maksamaan tarkastusmaksua.

Nämä näkökohdat perustuvat oletukseen, että rikollisuus liittyy huono-osaisuuteen. Pitääkin paikkansa, että monet vakavat rikokset – kuten henkirikollisuus – ovat yleisempiä syrjäytyneiden miesten keskuudessa. Mutta rikollisuus on heterogeeninen ilmiö, jonka esiintyminen riippuu keskeisesti tilaisuusrakenteesta, eli siitä kuinka helppoa tai houkuttelevaa on tehdä tietty rikos ilman merkittävää huolta kiinnijäämisen riskistä. “Tilaisuus tekee varkaan” pätee myös maksutta matkustamiseen.

Kun tarkastellaan pummilla matkustamisen ekologiaa Helsingin seudun julkisessa liikenteessä, on selvää, että tilaisuusrakenne on houkuttelevin raitiovaunuilla matkustettaessa. ”Dösään” ei voi hypätä ilman lippua. Metroon ja paikallisjunaan voi, mutta tätä ennen pitää tehdä harkittu päätös kävellä asemalle asti.  

Jos hiippailet Kurvin kulmilla ja näet ratikan numero 8 saapuvan läheiselle pysäkille, sinun on helppo hypätä kyytiin ilman lippua. Tällaiset impulsiiviset päätökset ovat arkisen rikoskäyttäytymisen keskeinen piirre, etenkin nuorilla. Sen sijaan Sörnäisten metroasemalle hakeutuminen on hankalampaa, koska ensin pitää patikoida pitkät pätkät liukuportaille, jotka laskeutuvat hitaasti maan syöveriin. Sitä paitsi jos harkitset metroasemalle menemistä, et voi olla varma odottaako laiturilla lipuntarkastaja. On lisäksi mahdollista, että metrojuna menee nokan edestä kun vihdoin saavut paikalle. Näiden kiemuroiden takia metrolla matkustaminen vaatii enemmän harkintaa kuin viereen liukuvaan ratikkaan astuminen. Ratikasta on myös helpompi livahtaa ulos, jos näet tarkastajien vaanivan seuraavalla pysäkillä.     

Suurimmalla osalla Helsingin seudun joukkoliikenteen käyttäjistä on matkakortti, joka oikeuttaa rajattomaan ajeluun maksetulla vyöhykkeellä. Kokemukseni mukaan matkakortit ovat vähemmän suosittuja keskustan välittömässä läheisyydessä asuvilla. Tämä on ymmärrettävää. Jos asut Kruununhaassa, Punavuoressa, tai Etu-Töölössä, miltei kaikki palvelut, ml. elokuvateatterit ja kaikenlaiset hengausmestat – ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Sikäli kun keskustan tuntumassa asuvat nuoret käyttävät julkisia, kyseessä on etupäässä parin pysäkin matkat tilanteissa, joissa ratikka saapuu sopivasti paikalle. Juuri tällaiset asetelmat houkuttelevat pummilla matkustamiseen.

Minulla sattuu olemaan hallussa kyselyaineisto, jonka avulla voidaan tarkastella pummilla matkustamisen ekologiaa helsinkiläisten nuorten parissa. Kysely kerättiin 2002 kansainvalisen Mare Balticum -tutkimusprojektin yhteydessä, mutta toistaiseksi aineistosta ei ole julkaistu mitään tähän nimenomaiseen aiheeseen liittyvää. Keskityn tässä raportimaan tuloksia nuorista, jotka ilmoittivat matkustaneensa pummilla vähintään 10 kertaa viimeisen 12 kuukauden aikana. Katson, että tällaisilla nuorilla on suurin riski jäädä kiinni ja saada sakko. (Tulokset ovat samansuuntaisia riippumatta siitä miten pummilla matkustaminen operationalisoidaan.)

Kyselyyn vastasi yli tuhat 9. luokan oppilasta Helsingin peruskouluista. Oheinen kuvio raportoi pummilla usein matkustavien nuorten jakuman kymmenessä kaupunginosassa. Helsinkia tuntemattomille kerrottakoon, että lähinnä keskustaa olevat kaupunginosat (maamerkit suluissa) ovat: Taka-Töölö (Olympiastadion), Alppiharju (Linnanmäki) ja Ullanlinna (Kaivopuisto). Munkkiniemi ja Lauttasaari ovat etäämpänä, mutta verrattain lähellä kantakaupunkia. Vuosaari, Herttoniemi ja Laajasalo ovat itäisiä kaupunginosia metroradan varrella. Malmi ja Puistola kuuluvat Pohjois-Helsinkiin, josta matkustetaan joko bussilla tai paikallisjunalla.

Kuviosta nähdään, että pummilla matkustaminen on yleisintä Taka-Töölön nuorilla, joista peräti 60% ilmoitti syyllistyvänsä tähän rikokseen vähintään 10 kertaa vuoden aikana. Yli puolet Alppiharjun (Kallion alue) ja Ullanlinnan (Eiran alue) nuorista matkustavat pummilla usein. Ei liene sattumaa, että nämä kolme kaupunginosaa sijaitsevat ydinkeskustan läheisyydessä, usean raitiolinjan kattavuusalueella.

On kiinnostavaa, että pummilla matkustaminen on selvästi yleisempää Munkkiniemessä kuin Lauttasaaressa asuvilla nuorilla. Maantietellisesti Munkka ja Laru ovat hyvin samanlaisia: Molemmat sijaitsevat  kantakaupungin ulkopuolisessa saarekkeessa, josta kulkee vain yksi suora reitti kohti keskustaa. Mutta ainostaan Munkkiniemi on raitiovaunuliikenteen piirissä; ratikka numero 4 on suosituin tapa matkustaa keskustaan Munkasta. Vuonna 2002, jolloin tämä aineisto siis kerättiin, bussi oli ainoa tapa matkustaa Larusta keskustaan julkisilla. Tämä voi selittää miksi pummilla matkustaminen oli huomattavasti yleisempää munkkalaisilla nuorilla.      

Helsingin huono-osaisimmat asuinalueet sijaitsevat Itä- ja Pohjois-Helsingissä. Tässä mielessä voi tuntua yllättävältä, että usein pummilla matkustavien osuus näiden alueiden nuorilla on verrattain matala. Vain alle 10% Laajasalon nuorista kuuluu tähän ryhmään. Ovatko Laajasalon teinit erityisen lainkuuliaisia? Tuskin.

Pummilla matkustamisen kannalta Laajasalo on erityisen hankala. Kun sieltä matkustetaan keskustaan, ensin pitää hypätä bussiin, jossa pitää näyttää matkalippu kuljettajalle. Bussista siirrytään Herttoniemen metroasemalle, josta pääsee kätevästi keskustaan metrolla. Tällainen rutiini ei tarjoa hyviä tilaisuuksia matkustaa pummilla. Metrossa se olisi mahdollista, mutta metroon pääseminen edellyttää bussimatkaa, mikä puolestaan edellyttää lippua. Tämä saattaa selittää miksi pummilla matkustaminen on kaksi kertaa yleisempää Herttoniemessä asuvilla nuorilla Laajasalon nuoriin verrattuna.

Kansanedustaja Honkasalo, joka on myös Helsingin kaupunginvaltuutettu, ehdotti, että 15-17 –vuotiailta nuorilta ei perittäisi tarkastusmaksua ollenkaan. Tätä ehdotusta voidaan arvioida monesta näkökulmasta. On luultavaa, että pummilla matkustaminen yleistyy, mikäli nuorille ei aiheudu siitä mitään kustannuksia. Tämä tietysti vähentäisi HSL:n tuloja, mikä lisäisi paineita korottaa matkalippujen hintoja. Tässä raportoitujen tulosten valossa voidaan lisäksi esittää, että tarkastusmaksun poistaminen tai alentaminen hyödyttäisi etenkin hyvätuloisia perheitä, joilla on varaa asua Museokadulla, Mariankadulla, tai Korkeavuorenkadulla.    Niin tai näin, pummilla matkustamisen ekologia on hyvä esimerkki kriminologisesta perustotuudesta, jonka mukaan arkipäiväisten toimintojen myötä syntyvät tilaisuusrakenteet – esteet ja houkutukset – ruokkivat rikollista käyttäytymistä.  Jos pummilla matkustamista halutaan vähentää, paras tapa on lisätä tarkastustiheyttä raitiovaunissa. Kiiinnijäämisen todennäköisyydellä on tutkitusti suurempi pelotevaikutus kuin sanktion ankaruudella. Toisaalta tarkastajien lisääminen ei ole sekään ilmaista.

Jukka Savolainen

Kirjoittaja on kriminologian ja sosiologian professori Wayne State Universityssä, Yhdysvalloissa ja 55-vuotias ikinuori Taka-Töölön kasvatti, jonka lapsuudenkoti sijaitsee mannerheimintiellä, neljän raitiovaunulinjan varrella.

MB-tutkimus oli kansainvälinen hanke, jonka Suomen-datasta julkaistiin erillinen raportti (Kivivuori, J. & Savolainen, J. (2003) Helsingin nuoret rikosten uhreina ja tekijöinä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 204, Helsinki.)